SDP:n kansanedustaja Antti Vuolanne on ottanut kiitettävästi kantaa nuorten työllisyyteen ja syrjäytymisen ehkäisemiseen. Hän on käynyt keskustelua muun muassa palkkatuesta, johon en ole kuitenkaan perehtynyt tarpeeksi ottaakseni kantaa. Sen sijaan koulupudokkuuteen haluaisin muutaman sanan sanoa. Vuolanne nimittäin vaatii, että jokaisen koulupudokkaan kanssa on keskusteltava henkilökohtaiseksi.
Ajatus hyvä ja yritys hyvä. Siitä pisteet Antille, joka on ymmärtänyt, miten vakavasta ilmiöstä koulupudokkuudessa on kyse. Itse määrittelisin koulupudokkuuden niin, että kyseessä on prosessinen ilmiö, joka huipentuu siihen, jos oppivelvollisuus jätetään kesken. Koulupudokkuudesta voidaan puhua myös silloin, kun nuori keskeyttää toisen asteen koulutuksen opinnot saamatta minkäänlaista jatko-opiskelupätevyyttä saati ammatillista pätevyyttä. Tämä aihe on minulle erityisen läheinen siksi, että sekä tällä hetkellä työn alla oleva graduni että toivottavasti graduntekoa seuraavassa tulevaisuudessa tutkimukseni koskee koulupudokkuutta syrjäytymisen viitekehyksessä.
Ajatus kuitenkin ontuu. Kenen on tarkoitus puhua näiden koulupudokkaiden kanssa? Opettajien, rehtorien, vanhempien? On nimittäin niin, että koulupudokkaiden kohdalla kaikki keinot on jo käytetty, eivätkä nekään keinot, mitä koululla on, ole purreet. Koulupudokkuus voi olla tulosta siitä, ettei yksilö sopeudu koulun kulttuuriin. (Tästä hyvä kotimainen väitös, vuonna 2000 ilmestynyt Ritva Kuulan Syrjäytymisvaarassa oleva nuori koulun paineessa; lukekaa jos kiinnostaa!) Toisaalta koulupudokkuus on lähes aina yhteydessä yksilön perhekontekstiin. Vaikka lapsuuden ei voida katsoa petaavan kaikkea sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, on perheiden heikko elämänhallinta, sosioekonominen status sekä matala sosiaalinen luokka merkittäviä riskitekijöitä koulupudokkaan elämässä.
Väittäisin, että koulupudokkuudelle on hyvin hankalaa, ellei jopa mahdotonta tehdä yhtään mitään siinä vaiheessa, kun nuori on päättänyt koulusta jättäytyä pois. Koulupudokkuudessa yläkoulun paikkeilla on kuitenkin kyse nuoren omasta päätöksestä, mutta sen takana on aina oma historiansa, johon yksilö ei itse ole voinut vaikuttaa. Näin siis koulupudokkuutta ja samalla syrjäytymistä on lähdettävä ehkäisemään paljon syvemmältä pureutuen perheiden ja lasten hyvinvointiin. En sano, että koulupudokkaat olisivat menetettyjä tapauksia, onhan Suomessa tällä hetkellä jo korjaavia toimenpiteitä käytössä. Näistä korjaavista toimenpiteistä on huudeltu siinä määrin, että sitä pidetään jo syrjäytymisen ehkäisemisenä. Korjaaminen ei saa kuitenkaan missään nimessä olla lähtökohta syrjäytymisen vastaisessa työssä. Keskiössä pitää olla ennaltaehkäisy.
Sen lisäksi haluaisin antaa pienen ponnen jokaiselle, jonka elämänpiiriin kuuluu lapsia ja nuoria. Pidetään heistä hyvä huoli. Me aikuisina vaikutamme aina siihen, millainen lapsesta tulee. Tehdään hyvä kasvatustyö kotona. Hyväksytään koulu sitä tukemaan. Tuetaan lapsia, jotta he kykenisivät koulutaipaleen selvittämään. Meille keskiluokkaisille se voi tuntua jumalattoman helpolta, mutta yrittäkääpä itse tulla jostakin täysin eri kontekstista toiseen. Siten meidän pitää ymmärtää, etteivät minun selviösi aina ole sinun selviöitäsi ja päin vastoin.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti