Oppilaiden käytöshäiriöistä on viime aikoina uutisoitu paljon. Tänään Iltalehden sivut tietävät kertoa, että ammatillisen koulutuksen opettajat ovat pulassa oppilaidensa käytöshäiriöiden kanssa, ja joutuvat elämään runsaiden poissaolojen, rauhattomuuden ja päihteiden käyttämisen kanssa. Ikävää kummankin ryhmän kannalta - oppilaiden, tai oikeastaan opiskelijoiden, kannalta siksi, että esimerkiksi nuo mainitut asiat lisäävät riskiä keskeyttää opinnot kriittisessä vaiheessa ja siten syrjäytyä. Ikävää opettajien kannalta, sillä vaikka opettajalla kasvatusvastuuta onkin, lienee jossakin kohdassa syytä pohtia sitä, mitkä asiat koululle oikeastaa enää kuuluvat, ja mitä opettajan kuuluu sietää varsinkin, kun valta puuttua nyt vaikkapa käytöshäiriöihin on varsin mitätöntä ja puuttumisen prosessi on monimutkainen muutenkin.
Käytöshäiriöt eivät ilmene samoilla tavoilla eri luokka-asteilla, mutta siinä, missä niistä kärsivät ammatillisen koulun opettajat, kärsivät niistä myös perusasteen opettajat. Yläkoulussa käytöshäiriöt varmaankin saavuttavat jonkinlaisen huipun, kun oppilaat elävät ja ovat siinä murrosiän hypessä. Kapinointi on itsestään selvää ja johonkin rajaan saakka hyväksyttävää. Raja on kuitenkin pohdittava tarkasti. Aikuisen puheen pitää mennä perille, oppilaan pitää ymmärtää, mistä koulunkäynnissä on kyse ja ottaa varoituksesta opikseen. Murrosikä ei tarkoita sitä, ettei toisia ihmisiä kunnioiteta tai ettei yhteisiä sääntöjä kunnioiteta siksi, että maailma pyörii oman navan ympärillä.
Eikä alakoululaisiakaan lapsia voi enää ajatella kiltteinä pikku piltteinä, jotka varauksetta uskovat opettajan sanaa. Ja vaikka eivät uskoisikaan, niin ymmärtäisivät edes sen, kun pyydetään olemaan hiljaa. Opettaja on jo alakoulussa ongelmissa, ellei uskalla vaatia järjestystä, eikä sekään aina auta. Kyse ei enää ole edes siitä, että oppilas olisi niin tohkeissaan, ettei ymmärrä antaa toisille hiljaisuutta. Kyse on siitä, että kaikki tahtovat elää omien sääntöjensä mukaan eikä yhteisiä kunnioiteta ollenkaan. Opettajat kuulevat jo ekaluokkalaisilta solvauksia ja vinoilua sekä samalla ilmoittavat, ettei heitä voisi vähempää kiinnostaa.
Avuksi on yritetty tarjota diagnoosien liukuhihnaa, jolla kaikki häiritsevästi ja kouluokkaan sopeutumattomat pyritään käyttämään. Se kertoo jostakin, mutta ei itse asiassa siitä, että aivojen välittäjäaineissa olisi entistä enemmän jotakin häiriötä tai että olisi resursseja niitä tunnistaa. Se kertoo siitä, että opettajilla ja joskus vanhemmillakin on hätä, johon on etsittävä jokin ratkaisu. Pyrkimys ymmärtää ja hyväksyä on mennyt liian pitkälle, ja koska kenenkään mieltä ei saa pahoittaa eikä yhteistyö eri sidosryhmien kanssa aina onnistu niin kuin pitäisi, pitää käytöshäiriöt saada hoidetuksi joko erityisopetuksen tai koulunkäyntiavustajan muodossa, jotta opettaja säilyttäisi mielenterveytensä ja työkykynsä ja ettei hän tekisi oppilaan elämästä helvettiä tavalla tai toisella.
Opettaja voi käytännössä enää pyytää oppilasta olemaan hiljaa tai lopettamaan häiritsevän käyttäytymisen toteuttaminen. Ulos luokasta ei voi panna, sillä oppilasta täytyisi valvoa koko ajan. Jos oppilas roikkuu hampaillaan opettajan käsivarressa kiinni, ei mitään fyysisiä keinoja saa käyttää. Jos oppilas haistattelee, täytyy opettajan purra hammasta ja käydä kirjoittamassa jälki-istuntolappu. Yritäpä jättää oppilasta koulun jälkeen! Silloin saattaa kiukkuinen äiti tai isä soittaa ja kertoa, ettei heidän lapsensa ole tehnyt mitään, ja että vika on opettajassa.
Nykymaailmassa syytetään välittäjäaineita, vaikka olen täysin sitä mieltä, että toisinaan diagnoosiksi riittäisi kotikasvatus. Oppilas ei ala kunnioittaa opettajaa, tovereitaan tai yhteisiä sääntöjä sillä, että kotona opetetaan lapsen olevan maailman napa, jota sääntöjen ei tarvitse liikuttaa. Opettajaa saatetaan haukkua lapselle ja kertoa, että se, mitä koulussa tehdään, on aivan turhaa. Kun tällaisesta yhtälöstä syntyy jatkuvasti häiriötä tuottava lapsi, mennään metsään, jos sille tahdotaan etsiä lääketieteellistä selitystä. Valitettavasti trendi on se, että kuka tahansa saa jonkin diagnoosin. Se tekee hallaa koko perheelle, mutta se tekee hallaa edelleen myös opettajalle. Minulle on kymmenvuotias poika todennut kirkkaalla äänellä, ettei hänen tarvitse, koska hänellä on diagnoosi. Kenen äänellä tämäkin toteamus on lausuttu?
En väitä, etteikö vika voisi ihan oikeasti olla jossakin fysiologisessa seikassa. En väitä sitäkään, että vika olisi aina jossain muualla kuin opettajassa. On opettajia, jotka eivät tuon taivaallista käytöksestä piittaa ja olettavat lapsen menevän komentamisesta rikki. On opettajia, jotka eivät tajua auktoriteetin luomisesta tuon taivaallista. On kuitenkin olemassa myös kosolti niitä näkökulmia, joista kaikki vaikenevat, koska niin ei vain ole sopivaa sanoa ja tehdä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos riehuminen, kunnioittamisen puute ja pellossa kasvaminen ovat hyväksyttyjä asioita, niin kyllä muillekin suille pitää antaa oikeus avautua.
3 kommenttia:
Opettaja saa fyysisesti poistaa häiriköivän oppilaan luokastaan nykyisin! Siihen tuli muutama vuosi sitten muutos. Eli jos ei usko kehotusta tai käskyä, niin saa siis ihan kädestä pitäen poistaa. Toinen juttu sitten kannattaako painimatsiin ryhtyä vai hoitaa asia jollakin toisella tavalla.
Joskus ala-asteella nelosluokalla sijaistaessani siirsin häiriköivät oppilaat yksi kerrallaan naapuriluokkaan (1. luokka) tekemään tehtäviä. Se toimi aika hyvin.
Joo, niin saa. Se vaan usein tuntuu kärjistävän tilannetta aika lailla. Oppilaat kun tuntuvat olevan hirvittävän tietoisia oikeuksistaan, mutta velvollisuuksista ei ole mitään tajua. Ja toisaalta fyysinen koskeminen, oli se millaista tahansa, tahtoo oppilaan suussa muuttua fyysiseksi kurittamiseksi (tai seksuaaliseksi hyväksikäytöksi), vaikka kyseessä olisi olkapäälle hipaisu.
Mulla on aika aukoton linja työrauha-asioissa - säännöt selviksi alusta alkaen, ja jos niitä rikotaan, niin niitä myös sanktioidaan. Mä olen jättänyt tunnin ja koulun jälkeen istumaan, ja siinä sitten keskustellaan siitä, tuliko oppilaalle häiriköinnistä parempi fiilis. Olen raa'asti tuonut häiritsevät oppilaat openpöydän ääreen työskentelemään tai ainakin irrottanut muusta luokasta. Tai sitten yksinkertaisesti nostatan koko luokan seisomaan ja vaadin minuutin tauotonta hiljaisuutta, joka alkaa alusta, jos siihen rikkeitä tulee. Teen myös selväksi, että jokainen minuutti on välitunnista pois, jolloin opiskellaan se aika, joka käytettiin perustaitojen opettelemiseen.
Mutta jos tästä jotain hyvää seuraa, niin se tunne, kun saa homman toimimaan tai toisaalta se, jos ja kun oppilaat tulevat sijaispäivien/-viikon jälkeen sanomaan, että ihanaa ope, kun täällä pysty opiskeleen, kun pidit niin hyvän työrauhan, on korvaamattoman upea.
Jep, pieni armeijakuri oikeassa tilanteessa tekee luokalle oikein hyvää. Opettajan työrauha on se asia mistä täytyy pitää kiinni, kuin myös se, että häiriköinnistä kärsivät yleensä myös he itse, jotka häiriköivät.. Huomasin tämän joskus jostakin palautteesta, jossa joku erikseen kiitti sitä että opettaja löi häiriköille luun kurkkuun.
Toisaalta sain auskuaikoina ihan korvaamattoman neuvon ohjaavalta opettajaltani. Hän huomautti, että joskus unohdan virkahymyni. Sen jälkeen olen yrittänyt pitää neuvon mielessäni. Normaaliluokan kanssa ystävällisen päättäväinen asenne herättää huomattavasti vähemmän vastarintaa kuin käskytys.
Lähetä kommentti